Kirjoittaja: Eila Lokka

Yli satavuotiaan kivinavetan avaralla vintillä katse kiinnittyy lukemattomiin kärryihin, vaunuihin, rattaisiin ja muihin hevosajoneuvoihin. Varsinkin kauniisti entistetyt sirot venäläiset nelipyöräiset rattaat eli droskat kirvoittavat ihastuksen huokaisun. Varsamäen Hevosajoneuvomuseosta löytyy yli seitsemänkymmentä hevosajoneuvoa, joilla on lukuisia kiinnostavia tarinoita kerrottavanaan.

Sinikka ja Mikko Meurmanin hevosajoneuvomuseo on peräisin vuodelta 1979, jolloin Mikon isä, maanviljelijä ja hevosten kasvattaja Lasse Meurman (1908–1991), alkoi siirtää Liuksalan kartanosta vanhoja hevosajoneuvoja Varsamäen navetan vintille. Museo oli ensimmäisen kerran avoinna yleisölle 1981, jolloin Kangasalla pidettiin maatalousnäyttely. Navetan alakerrassa odottaa vielä lähes seitsemänkymmentä rekeä järjestämistä omaksi näyttelykseen.

Museoharrastus kulkee Meurmanin suvussa

Museo on kuulunut niin tiukasti Meurmanin perheen elämään, että heidän lapsensa ihmettelivät pieninä ystävillä vieraillessaan, että miksei kavereiden kotoa löydy museota. Pariskunnan lapsenlapsista varsinkin kymmenenvuotias Lenni rakastaa historiaa.

• Hän on tehnyt tänne oman pienen maataloustyökalumuseon. Hän myös osaa kysyä asiantuntevia kysymyksiä, kuten kuka voisi sponsoroida näyttelyä, Sinikka Meurman hymyilee.

Hevoset ja historiaharrastus ovat kulkeneet Meurmanin suvussa jo 1800-luvulta lähtien. Lasse Meurmanin isä Jalmari Meurman (1870–1946) oli kangasalalainen agronomi, kunnallisneuvos, kansanedustaja ja harrastelija-arkeologi, joka perusti Liuksialaan aikoinaan oman maatalousmuseon. Hän myös löysi Kangasalan ensimmäisen kirkon rauniot, jonka päälle Liuksialan kappeli rakennettiin 1930-luvulla.

Jalmarin isä taas oli omansa aikansa tärkeä vaikuttaja, kunnallisneuvos, poliitikko, suomalaisuusmies sekä sanomalehti- ja tietokirjailija Agathon Meurman, ”Kangasalan Karhu” (1826–1909). Agathonin isä, Ruotsin armeijan entinen kapteeni Karl Otto Meurman (1788–1845) oli ostanut vuonna 1821 Liuksialan kartanon, joka on ollut suvussa nyt kaksisataa vuotta.   

Historiallisia ajopelejä ja elokuvamaailman glamouria

Suurin osa Varsamäen Hevosajoneuvomuseonajopeleistä on tuotu Liuksialan kartanosta, mutta lahjoituksia on saatu vuosikymmenien aikana myös muun muassa Kangasalan karjalaisilta, Kangasalan seurakunnalta sekä yksityisiltä lahjoittajilta.

Päätyikkunan alla katseen vangitsevat sirot mustat venäläiset droskat 1810–1820-luvulta. Lasse Meurman arvelee, että joko Karl Otto tai Agathon Meurman toivat ne Pietarista. Museo sai vuonna 2019 restaurointiavustusta Museovirastolta ja Hämeen Museoseuralta niiden entisöintiin. Tänä päivänä nelipyöräiset droskat ovat täysin ajokelpoiset, joskin tämän päivän suurikokoiselle ihmiselle hieman kiikkerät!   

Navetan toista päätyä hallitsevat komeat mustat Kangasalan seurakunnan lahjoittamat ruumisvaunut 1800-luvulta. Niiden takana uteliaisuutta herättävät niin sanotut Pirunkärryt. Heinänajoon tarkoitetussa hevosvetoisessa reessä on pyörät keskellä. Pelloilla jalaksilla liukuva kuorma nousi tielle tultaessa pyörille ja siten helpommaksi vetää.

Heti vintille tultaessa oven vieressä vasemmalla sijaitsevat sirot kuomulliset vaunut 1900-luvun alusta. Niitä on lainattu 2000-luvun alussa Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvaan sekä hääkäyttöön. Niiden vasemmalta puolen löytyvät 1800-luvun komeat jahtivaunut Liuksialasta.

Mikko Meurman kertoo, että hänen isällään oli tapana kyyditä juhannuspäivänä jahtivaunuilla kylän lapsia.

• Jos täällä olisi hevonen, näillä voisi jatkaa juhannustraditiota. Nämä kaksi sekä droskat ovat vielä täysin ajokuntoisia.

Jahtikärryihin liittyy hauska tarina. Kun Sinikka Meurman tuli taloon 17-vuotiaana nuorikkona, Lassen isännöimä hevostila oli ratsastavalle hevostytölle paratiisi. Mikko ja Sinikka menivät sittemmin naimisiin. Jonkin aikaa sen jälkeen Lasse kehotti miniäänsä valjastamaan hevosen jahtikärryjen eteen ajovalmiiksi.

• Enhän minä ollut koskaan laittanut hevosta valjaisiin kärryjen tai reen eteen, vaikka ratsastinkin. Onneksi Mikko tuli siihen ja osasi hoitaa homman. Siitä ei koskaan kerrottu Lasselle, Sinikka Meurman muistelee huvittuneena.

Hevosajoneuvot kertovat oman aikansa historiasta

Uteliaisuutta herättävät myös niin sanotut evakkorattaat. Ne ovat peräisin Kangasalan Karjalaseura ry:ltä Äijälän talosta.

• Sodan jälkeen Kangasalle tuli evakoita Kivennavalta Terijoelta. He tulivat juuri tällaisilla rattailla, joissa oli päällä irrotettava levy. Sen päällä kulki koko mukaan saatu omaisuus ja lehmä kulki kuorman perässä.

Ruumisvaunujen lähellä ovat myös”dilisanssit”, jotka kertovasta mielenkiintoisesta aikakaudesta Kangasalan joukkoliikenteen historiassa.

• Kangasalan saatua rautatien matkustajamäärät Kangasalan asemalla alkoivat kasvaa, joten kestikievarikyyti ja omat hevoset eivät enää riittäneet. Kun Kangasalan Lepokoti valmistui vuonna 1909 ja sinne alkoi tulla vieraita Baltiasta, Venäjältä ja Saksasta saakka, Jalmari Meurman ja Axel Molin aloittivat säännöllisen dilisanssi-linjaliikenteen Kangasalan aseman ja kirkonkylän välillä näillä vaunuilla, Mikko Meurman kertoo.

Kahden hevosen vetämillä nelipyöräisillä vaunuilla liikennöitiin useita vuoroja päivässä. Vaikka vaunut näyttävät pieniltä, penkeille ja ajajan viereen mahtui kerralla lähes toistakymmentä matkustajaa.

Jalmarin ja Molinin dilisanssi liikennöi vuoteen 1913, jolloin yrittäjät vaihtuivat. Dilisanssiaikaa elettiin kylässä vuoteen 1923, jolloin kirkonkylän ja rautatieaseman väliä alettiin ajaa Ford-merkkisellä linja-autolla.